17.6.2017

Valmistaudutaan juhlaan

Onko asioiden jättäminen viimetinkaan huonoa äitiyttä? Podenko turhaan huonoa omaatuntoa siitä, että olemme auttamatta vähän jäljessä lapsen syntymäpäiväjuhlien kanssa? Ei ole ollenkaan tapaistani jättää asioiden hoitoa viimemetreille, mutta here we go! Olemme siis järjestämässä tyttärelleni syntympäpäiväjuhlia huomiselle, enkä ole edes vielä leiponut. Kyllä, luit oikein. Leivon vasta huomenna. Tämän osuuden pitäisi olla helppoa, mutta tavallaan olen jättänyt omaa siivousosuuttani myös huomiselle.


Mieheni on kultaakin arvokkaampi, kun puhutaan tiimityöstä. Jaamme asiat hyvin ja kumpikin on yleensä tyytyväinen. En muista tilannetta, jossa toinen olisi kokenut epäoikeudenmukaisuutta. Poden kuitenkin nyt hieman huonoa omaatuntoa, sillä omalta osaltani valmistelut ovat jääneet puoli tiehen. Yleensä suunnittelen kaikkea viikkoja ja valmistelutkin aloitan jo ajoissa. Kiireistä on helppo syyttää, mutta ei se koskaan ole koko totuus. Tällä kertaa erilaista on se, että tytär on itse suunnitellut kaiken. Hänellä on ohjelmat, tarjottavat ja koristelut mielessä. Toki autan suurimman osan, mutta hän on hyvin ylpeänä apulaisena keittiössä ja muissa asioissa.


Suuret linjat ovat toki kunnossa, siitä ei ole kyse. Ehkä se on osittain hallinnan puutteesta tai sen siirtämisestä muille. Lapset eivät ole enää taaperoita, vaan itsenäisempiä ja fiksuja, ajattelevaisia lapsukaisia. Pieniä, mutta niin isoja. Pysähdyin eräänä päivänä pohtimaan elämäntilannettani ja tajusin olevani eräänlaisessa murroskohdassa. Tämä on se hetki, kun asiat muuttuvat pikkuhiljaa. Tietenkin muutosta on koko ajan taustalla, sillä lapsethan kasvavat koko ajan. Nyt meillä on kuitenkin erilainen elämä alkamassa, sillä hyvästelimme päiväkodin lopullisesti.


Että näin meilläkin joskus. Jos jokin asia ei ole muuttunut, niin se on äidin oma aika. Jatkossakin se alkanee vasta myöhemmin, sillä naperot eivät jostain syystä nukahda enää kahdeksalta. Tällä hetkellä pidennämme iltaa lukemalla Supermarsun seikkailuita. Voi hyvänen aika, että aikuinen saa naurahtaa useaan otteeseen. Ja tämä on mitä mainioin tapa sukeltaa lasten maailmaan, ymmärtää ja muistuttaa itseään siitä, millainen on joskus ollut. Lapset rakastavat tarinoita.

Niin se vaan tuntuu olevan, että vanheneminen vetää tunteelliseksi. Sillä ei ole väliä, kuka vanhenee. Nostalgiaa, muistoja, ajatuksia tulevasta, odotuksia elämästä. Onneksi on tämä hetki juuri nyt. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos, kun jätit viestin!